Rebecca (Daphne du Maurier, 1938)

Sain näin syksyn jo edettyä luettua toisen kesäkirjani, Daphne du Maurierin 'Rebekka'n (Rebecca).

Hiljainen ja ujo nuori nainen Caroline, lähtee lähes vastentahtoisesti pitämään seuraa työnantaja rouvalleen Monte Carloon, Monakoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan että hotellin seurapiireissä kiemurtelevan vanhan rouvan leskiherra de Winterille naittamana hän asettuisi lyhyen häämatkan jälkeen asumaan tämän suvun kartanoon Manderleyhyn.

Manderleyn kartano puutarhoineen on kuin täydellisyyden vertauskuva läheisen kylän asukkaille. Kartanon rouvan traaginen kuolema on kuitenkin jättänyt idyyliin varjonsa ja tilalla vierailevat muistelevat mielellään Rebekan järjestämiä kutsuja.

Carolinen on suuri työ kasvaa naimattomasta toimistoapulaisesta maineikkaan kartanon rouvaksi. Varsinkin hänen on vakuutettava alaisensa taloudenhoitaja mrs Danvers, joka seuraa tämän askelia lasittuneella katseellaan. Nuoren ja kokemattoman tulokkaan heikko itsetunto on kaukana Rebekan täydellisyydestä. Tuossa suuressa persoonien välisen eron aiheuttamassa alemmuuden tunnonossaan hän saa lopulta selville totuuden kuvitellun täydellisyyden takaa.

Daphne du Maurier kirjoittama kirja 'Rebekka' oli aikansa bestseller 30-luvun lopulla. Kirja teki erityisen vaikutuksen Alfred Hitchcockiin, että tästä tuli ensimmäisen elokuvasovituksen ohjaaja. Vuoden 1940 elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin ja oli Hitchcockin ensimmäinen Yhdysvalloissa kuvaama elokuva. Hitchcock ohjasi valkokankaalle myös kaksi muuta kirjailijan kirjoihin pohjautuvaa elokuvaa, kuten Linnut (The Birds, 1953) ja Jamaica Inn (jo vuosi ennen Rebakkaa).

Daphne avioitui kenraaliluutnanti Sir Frederick Browning kanssa ja saivat kolme lasta. Kerrotaan hänellä olleen myös salainen naissuhde näyttelijä Gertrude Lawrenceen ja ihastus Ellen Doubledayhin oli myös tiedossa.

1907 - 1989

Rakkautta ja Anarkiaa 2010

18.09.

Ensimmäinen näytökseni Kinopalatsissa lauantaina klo 12:15 oli tanskalainen kansainvälisesti palkittu 'Brotherhood' (2009). Kuvaus kahden uusnatsimiehen 'veljellisestä' rakkaudesta, joka jäi kuitenkin varsin ontoksi. Sen sijaan että oltaisiin yritetty shokeerata heteromiehiä veljellisen rakkauden lihallisilla puolilla olisi kaivannut sen sijasta jotain platonisempaa ulottuvuutta.

Silence of Innocence
Heti sen jälkeen viereiseen saliin katsomaan taiteilijadokumenttia itävaltalaistaiteilija Gotfreid Helnweinistä. Artisti on tullut tunnetuksi ehkä parhaiten tekemistään levynkansista Scorpionsille, Rammsteinille ja Marilyn Mansonille (noista viimeisimmän kautta hän on tullut jopa alun perin tutuksi). Taiteilijan työskentelyä seurasi mielellään, mutta vaikuttavien töiden syntymisestä ei näytetty kuin vain viimesitelyä.
(linkin takana lisää infoa ja ajankohtaista taiteilijasta + laajaa portfoliota tuotannosta, monilla kielillä)
http://www.helnwein.com/

Burlesque UndressedIlemmalla istutimme itsemme kino Andorran penkkiin burleskidokkaria katsellen. Primadonnien esitykset olivat hauskoja, mutta lievän glitteryliannostuksen riski oli olemassa. Häiritsevintä oli dokkarin viihteellinen toteutus.

19.09.
Sunnuntai-iltana vielä homozombipornoleffa 'L.A. Zombieta' ennen paluuta Lahteen. Aika perus kuiva pornoleffa asianmukaisella käsikirjoituksella - mitä muuta ne voisivat ollakaan? :D
Yleisössä tuntui olevan heteromiehiäkin jopa huomattavasti (?..?).

25.9.
Lauantai-illan elokuva 'Kaboom' oli selkeästi miellyttävin filmi festivaaleilla näkemistäni. Komediallinen kuka-pani-ketä-häsellys ilman uuvuttavia tekotaiteellisia kohtauksia.

26.9.
Sunnuntai päivällä enää suomalainen dokumenttielokuva Helsingin 80-luvun nuoresta undergroundklubielämästä. Alakulttuurein yöelämässä liikkui niin punkkareita, uusromantikkoja, futuristeja kuin mustahuuliakin. Innoitusta Helsinkiin etsittiinn mm. Lontoon Sohon klubeilta.
Sinällään hyvät lähtökohdat oli dokumentilla, David Bowien innoittaman sukupolven tempaukset kiinnostivat, mutta toteutuksessa oli paljon taiteilijaohjaaja Pete Europan omaa julistuksellista materiaalia, joka vei vain kauemmaksi itse aiheesta.

Christopher Isherwood: Cabaret - Jäähyväiset Berliinille

Omaelämänkerrallinen teos kertoo kirjailijan lämpimästi muistelemista Berliinin vuosista 1930-luvulla. Se on tutkielma kaupungista tuon ajan ainutlaatuisena ilmiönä, joka kukistui Hitlerin nuostua valtaan. Teos ei ole Cabaret-yläotsikosta huolimatta se sama Bob Fossen näytelmämusikaalista ohjaama Oscarpalkittu saman niminen elokuva vuodelta 1972. Itse kabareessa käydään vain ohimennen, mutta se on ainakin nimenä omintakeinen vertauskuva Berliinille; kuin viettelevän, yliampuva ja kaksijakoinen öinen varietee-esitys.

Kirjailija asuu milloin missäkin; täyshoitolassa fraulein Schöderillä kuin ystävänsä perheen kanssa saman katon alla ja opettaa yksityisesti englantia saksalaisille oppilailleen. Aina hän ei ole itse kaupungissa, mutta palaa sinne aina kuin kotiinsa, niin kotimatkaltaan engalannista, kuin Itä-Meren rantojen huviretkeltä Pohjois-Saksasta. Ensimmäisten vuosien aikana hän tutustuu ja viettää aikaa myöskin Englannista lähteneen kabareetanssija Sally Bowlesin kanssa.

Minäkertoja tarkkailijan ja sivustaseuraajan osassa kuvaillee kirjan kaupunkiympäristöä ja ihmisiä yksityiskohtaisen kriittisesti, mutta ei halveksuen.
Loppujen lopuksi Isherwood jättää kaupungin hymyillen kauniina päivänä, vaikka hän tiesi jo hyvinkin mitä tuon kaupungin 'sielulle' tulisi käymän. Mutta eihän suurin osa kaupunkilaisista suhtautunut uhoaviin ja maan kohtaloksi koituneihin 'ruskeapaitoihin' kuin pelolla tai vähättelevällä huvittuneisuudella.
Ehkä väliinpitämättömyyden kuuluukin kauhistuttaa ja sen vaikutelman luominen jää täysin yksin itse lukijalle.

Das Leben der Anderen / Muiden Elämä (2006 Saksa)

Once upon time in divided Germany..

Stasi-vakooja (Ulrich Mühe) asettuu seuraamaan DDR ministerin silmätikuksi joutunutta taiteilijapariskuntaa, kerrostalon ullakolle. Menestyskirjailijan (Sebastian Koch) ja näyttelijä vaimon (Matina Gedeck)idyyli diktatuurin demonien siipien alla alkaa vähitellen hajoamaan kirjailijan kirjoittaessa demokraattisen tasavallan vastaisia kirjoituksia ja näyttelijättären pelehtiessä korruptoituneen kulttuuriministerin kanssa, vain säästääkseen pariskunnalle armoaikaa. Samalla asuntojen yltä arkea tarkkaileva diktatuurin silminä toimiva mies alkaa myötäelämään heidän ahdinkoa tavalla joka täyttää suorastaan 'ajatusrikoksen' merkit.

Stasin valvonta oli kaikessa laajuudessan kuin Orwellin fiktiossa 'Vuonna 1984' . Valvontakoneisto piti silmällä kansalaisten lojaaliuutta valtiolle ja dokumentoi kaiken vähänkin epäillyttävän. '
Vain työtään tekevä mutta kuitenkin DDR:lle uskollinen riviagentti näyttää hakevan vakoilutyöstään vain täytettä omaan yksinäiseen ja yllätyksettömään elämään.

Kick-Ass (USA 2010)

Wanna play a superhero?
Miksi lukea sarjakuvia supersankareista, kun voi olla yksi sellainen? Hankkia vain trikooasu ja kapulat, mutta yhteenottaminen rikollisten kanssa on kaukana Batmanin tabloidille painetuista efekteistä. Vaikka eniten turpaan ottaa itsensä Kick-Assiksi nimennyt sankari (Aaron Johnson), vie sitkeys eteenpäin. Astetta kokeneenpi ja kovaotteisempi Big Daddyn (Nicholas Cage) ja Hit Girlin (Chloe Moretz) muodostama antisankarikopla sotkee keltanokan omaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä eliittimafioso Frank D'Amicoa (Mark Strong) vastaan.


"Okay you cunts let's see what you can do now.."

Leffa oli tiivistä ja nopeaa menoa alusta loppuun. Pienoista paheksuntaa leffa keräsi 11-vuotiaalla rivosanaisella ja raakalaismaisella tappajatyttö Hit Girlillä (Chloe Moretz). Eikä hän päästänyt suustaan mitä tahansa rumuuksia, vaan jopa "C-wordinkin" (:cunts). Ehkä paheksunnan ymmärtää Tarantinomaisen tappamisen osalta, mutta pikkulasten kiroilu jo niin yleistä, että mitä sitä kieltämään. Aaron Johnson tekee roolityöllään itselleen nimeä.

A Single Man (2009, USA)

Lopetettuaan työt Guccilla 2004 muotisuunnittelija Tom Ford perusti nimeään kantavan vaatemerkin, mutta myös osti filmausoikeudet Christopher Isherwoodin 'A Single Man'(1964)- romaaniin, jonka kuvaamiseen päästiin vasta neljä vuotta myöhemmin, muotisuunnittelijan omilla rahoilla. Ennen muotisuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria opiskelleele Fordille elokuvaohjauskaan ei ole poisluettua.

Elokuvasovituksen saannut romaani on tavallaan omaelämänkerrallinen, päähenkilön Georgen tavoin Briteistä Kalifornian auringon alle muuttaneelle Isherwoodille.
Professori George Falconer (Colin Firth) on herännyt pitkään toistuviin painajaisiin, sen jälkeen kun hän menettänyt pitkäaikaisen elämänkumppaninsa auto-onnettumuudessa kuukausi sitten. Hänestä tuntuu ettei hän voisi päästä tästä ylitse. Tämä saisi olla viimeinen päivä. Päivä alkaa tarkoilla rutiineilla, vaikkakin hän vajoaa ajoittaan ajatuksiinsa. Päähenkilön hämmennys vain kasvaa kun hän tekee vaellusta kodin ulkopuolisessa sosiaalisessa maailmassa. Kukaan ei tiedä, eikä välitä hänen kätketyistä apeista ja itsetuhoisista ajatuksistaan. Ei edes entinen rakastajatar ja nykyinen hyvä ystävä (Julianne Moore) tiedä hänen ajatusten todellisia syvyyksiä. Vain nuori opiskelijapoika (Nicholas Hoult) ei anna professorin eristyneisyyden estää hännen uteliaisuuttaan tutustua tähän. Mutta pian ilta hämärtyisi ja hän sulkeutuisi taas omakotitaloonsa.

Juuri tuo eteneminen ihmisten ilmoille, aina naapurustosta kampus-alueelle ja sen mukana lisääntyvä hämmennys kasvattavat elokuvan ilmaisullisuutta ja tekevät siitä myötäelämisen arvoisen. Jopa elokuvan kontrastit vaihtuvat tunnetilojen mukaan. Yksityiskohtia hivelevä ihmissilmän havaintoja lähenevä kuvaus tekevät elokuvasta todella elämän makuisen. Ajankuvan mukaiset 1960-lukulaiset lavasteet ja puvustus olivat vaikuttavia, niiden takana tv-sarja 'Mad Men'inkin miljööstä vastannut tiimi.

En itse kovin pitänyt Firthin suorituksesta, mutta Julianne Moore ja Nicholas Hoult olivat sitäkin loistavia.

Alice in the Wonderland (2010 USA)

Disneyn ensimmäinen adaptio Lewis Carrolin niin lasten kuin aikuisten rakastamasta sadusta osoittautui flopiksi 1950-luvulla. Maineikkaista satuanimaatioistaan tunnettu studio ja nuolemaan näppejään pitkäksi aikaa, kunnes fantasia leffojen ja uuden visuaalisentekniikan 2000-luvulla alkoi arvailut uudesta ja mahtavasta filmatisoinnista. Lopulta Disney sai paikattua floppipiirosanimaation tällä Tim Burtonin lipputuloennätyksiä rikkoneella 3D versiolla.

Lewis Carrolin alkuperäinen tarina on laitettu aivan uusiksi. Mainittakoon että juoni perustuu 'Alice's Adventure in The Wonderland'in lisäksi jatkokertomukseen 'Trough the Looking Glass and What Alice Found There'. Unissaan Alice käy joka yö ihmemaassa, joten kun hän tällä kertaa oikeasti tippuu kanin koloon, ei olekaan mitään ihmeteltävää, putoaminen kolon syöveriin käy kovin nopeasti ja eikä riitä aikaakaan edes ihmettelemiseen, kun tyttö löytää oitis etsimättä pienen oven ja käy rutiinin omaisesti läpi muodon muutokset 'juo minut'-juoman ja 'syö minut'-leivoksen juotuaan ja syötyään. Lopulta oven avattuaan edessä ovat tutut hahmot yhteen kokoontuneena, eikä heihin täten tarvitse erikseen tutustua. Kirjailijan absurdeille mutta pohjimmiltaa loogisille ajatusleikeille ei anneta paljoa kunniaa.

Parhain 3D-tekniikakaan ei pelasta kehnoa juonen kulkua, mutta sen sijaan henkilöhahmot, kuten Irvikissa, Matt Lucasin Tweedle Dum & Dee, Helena Bonhamin ilkeä Herttakuningatar ja Anne Hathawayn hurmaava Valkoinen Kuningatar olivat karikatyyrimäisen loistavia, mutta Johnny Deppin Hullu Hatuntekijä oli pettymys, hahmo oli kuin Jack Sparrown tapainen hipsteri jota Deppin on tapana toistuvasti näytellä.

Les Misérables - Kirja / elokuva (1998)

Sain viimeinkin luettua talvilomalla, jo viime keväänä aloittamani lähes tuhatsivuisen Victor Hugon opuksen 'Kurjat'- 'Les Misérables'. 1800-luvun romaani ei ole mitään helpointa luettavaa, totutusta elokuvakäsikirjoitusta lähenevästä nykykirjallisuudesta ollaan kaukana.
Lisäksi katsoin Bille Augustin elokuvaversion vuodelta 1998, mukana mm. Uma Thurman ja Liam Neeson. En liiemmin pitänyt Neesonista Jean Valjeanina, mutta Uma Fantinen roolissa oli kuin oikea valinta. Elokuvan käsikirjoitus perustuu toki Victor Hugon tekstiin, mutta ranskalaisen romantiikan ajan kirjailijan proosa ei ole toteutunut täydellisesti.
Esimerkiksi kirjan inhorealistisesti kuvailtu kohta jossa Valjean kantaa verisesti haavoittunutta Mariusta Pariisin saastaisessa ja rapistuneessa viemärissä, kääntyy elokuvan kohtaukseksi jossa kantomatka taittuu melko vaivattomasti, Marius verestä puhtaana ja viemäriverkosto moitteetomassa kunnossa. Erityisesti tuo Pariisin löyhkäävä katakombimainen viemäriverkosto, miten se on kuvailtu lukialle historiaa ja kuriositeetteja myöten tuntuu yhdeltä Kurjien tärkeimmästä elementeistä. Muita tärkeitä elementtäjä kirjassa oli myös tuo Ranskan kansan alituinen köyhyys ja kurjuus, vallankumoukset ja hävitty Waterloon taistelu.

"onneksi" elokuva oli huonompi kuin kirja, joten kannatti lukea. Lukeminen kannattaa aina niin kuin sanotaan, vaikka usein elokuvasovituksia tehdäänkin.

I Love You Phillip Morris (USA 2009)

Tarina alkaa kuin klassinen Freudilainen trippi läpi päähenkilö Steven Jay Russellin (Jim Carrey) elämän, alkaen lapsuudesta jolloin perheen ainoa adoptiolapsi päättää olla sijaisperheensä kultapoika ja lopulta naapurustonsa sunnuntaikirkossa käyvä mallikansalainen ja kahden lapsen isä. Pyrkimys täydelliseen elämään peittoaa kuitenkin hänen salassa pitämät homoseksuaaliset halunsa, lopulta tähän kyllästyneenä Russel päättää aloittaa uuden vapaamman elämän, omaksuen siinä lomassa taipumuksen rikolliseen toimintaan huijauksillaan. Jäätyään ensimmäistä kertaa kiinni ja joutuen Texasilaiseen vankilaan, hän rakastuu Phillip Morrisiin (Ewan McGregor) ja on valmis pakenemaan hänen puolestaan, niin kuin hän myös tekeekin - ja vielä monta kertaa ensimmäisen jälkeen.

Keinot joilla hän on huijannut itsensä vapaaksi 14 kertaa, joihin lukeutuen mm. AIDSin feikkaaminen kertovat jotain omaa kieltään hänen riskejä karttamattomasta älyttömyydestä ja älykkyydestä. Steve Russelin lukuisat paot vankilasta tuntuvat ehkä uskottavimmilta Jim Carreyn tähdittämässä yliampuvasa komediassa, mutta huikea tarina pohjautuu USA:n historian uskomattomimpaan vankilapakojen sarjaan.
Kerrottakoon jopa että kaikki paot ajoittuivat perjantaille 13. päivä ja että lopulta Russell sai ennätyksellisen 144:n vuoden elinkautisen.

Ewan McGregorin esittämä Phillip Morrisin hahmo on tosi imelä ja ylinäytelty - onkohan hänenkin näyttelijän uransa taittumassa alaspäin?


Steven Jay Russelin haastattelu Guardianissa:
http://www.guardian.co.uk/film/2009/sep/06/steven-russell-elizabeth-day-jim-carrey

Infamous (2006 USA)

Truman Capoten (Toby Jones) pohjaton uteliaisuus vie Bestseller-kirjailijan New Yorkin seurusteluravintoloista keskelle autioitunutta Kansas Cityä. Sulkeutuneilta pikkukaupunkilaisilta on vaikea saada lausuntoja seutua järkyttäneestä perhesurmasta, mutta viekkaan pikkumiehen manipuloimistaidot pitävät tiedonjanon tyydytettynä. Siihen hän käyttää samoja sosialiitin elkeitä joita New Yorkissakin.

Lopulta hän pääse haastattelemaan molempia kahta murhan tehnyttä miestä ja ystävystyy kaksikosta sulkeutuneemman Perryn kanssa (Daniel Craig). Järjettömien tekojen takana piilee Perryn oma hyväksymisen, ymmärtämisen ja rakkauden puute. Hän peittää omat herkät ja aistilliset puolensa agressiivisella ja kylmäkiskoisella käytöksellä, jotka Truman tuo keskustelijan ja kuuntelijan taidoilla esiin. Myös pinnalliseksi seurapiirikeikariksi mielletystä Capotesta kuoriutuu esiin hänen syvällisemmät puolensa.