A Single Man (2009, USA)

Lopetettuaan työt Guccilla 2004 muotisuunnittelija Tom Ford perusti nimeään kantavan vaatemerkin, mutta myös osti filmausoikeudet Christopher Isherwoodin 'A Single Man'(1964)- romaaniin, jonka kuvaamiseen päästiin vasta neljä vuotta myöhemmin, muotisuunnittelijan omilla rahoilla. Ennen muotisuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria opiskelleele Fordille elokuvaohjauskaan ei ole poisluettua.

Elokuvasovituksen saannut romaani on tavallaan omaelämänkerrallinen, päähenkilön Georgen tavoin Briteistä Kalifornian auringon alle muuttaneelle Isherwoodille.
Professori George Falconer (Colin Firth) on herännyt pitkään toistuviin painajaisiin, sen jälkeen kun hän menettänyt pitkäaikaisen elämänkumppaninsa auto-onnettumuudessa kuukausi sitten. Hänestä tuntuu ettei hän voisi päästä tästä ylitse. Tämä saisi olla viimeinen päivä. Päivä alkaa tarkoilla rutiineilla, vaikkakin hän vajoaa ajoittaan ajatuksiinsa. Päähenkilön hämmennys vain kasvaa kun hän tekee vaellusta kodin ulkopuolisessa sosiaalisessa maailmassa. Kukaan ei tiedä, eikä välitä hänen kätketyistä apeista ja itsetuhoisista ajatuksistaan. Ei edes entinen rakastajatar ja nykyinen hyvä ystävä (Julianne Moore) tiedä hänen ajatusten todellisia syvyyksiä. Vain nuori opiskelijapoika (Nicholas Hoult) ei anna professorin eristyneisyyden estää hännen uteliaisuuttaan tutustua tähän. Mutta pian ilta hämärtyisi ja hän sulkeutuisi taas omakotitaloonsa.

Juuri tuo eteneminen ihmisten ilmoille, aina naapurustosta kampus-alueelle ja sen mukana lisääntyvä hämmennys kasvattavat elokuvan ilmaisullisuutta ja tekevät siitä myötäelämisen arvoisen. Jopa elokuvan kontrastit vaihtuvat tunnetilojen mukaan. Yksityiskohtia hivelevä ihmissilmän havaintoja lähenevä kuvaus tekevät elokuvasta todella elämän makuisen. Ajankuvan mukaiset 1960-lukulaiset lavasteet ja puvustus olivat vaikuttavia, niiden takana tv-sarja 'Mad Men'inkin miljööstä vastannut tiimi.

En itse kovin pitänyt Firthin suorituksesta, mutta Julianne Moore ja Nicholas Hoult olivat sitäkin loistavia.

Alice in the Wonderland (2010 USA)

Disneyn ensimmäinen adaptio Lewis Carrolin niin lasten kuin aikuisten rakastamasta sadusta osoittautui flopiksi 1950-luvulla. Maineikkaista satuanimaatioistaan tunnettu studio ja nuolemaan näppejään pitkäksi aikaa, kunnes fantasia leffojen ja uuden visuaalisentekniikan 2000-luvulla alkoi arvailut uudesta ja mahtavasta filmatisoinnista. Lopulta Disney sai paikattua floppipiirosanimaation tällä Tim Burtonin lipputuloennätyksiä rikkoneella 3D versiolla.

Lewis Carrolin alkuperäinen tarina on laitettu aivan uusiksi. Mainittakoon että juoni perustuu 'Alice's Adventure in The Wonderland'in lisäksi jatkokertomukseen 'Trough the Looking Glass and What Alice Found There'. Unissaan Alice käy joka yö ihmemaassa, joten kun hän tällä kertaa oikeasti tippuu kanin koloon, ei olekaan mitään ihmeteltävää, putoaminen kolon syöveriin käy kovin nopeasti ja eikä riitä aikaakaan edes ihmettelemiseen, kun tyttö löytää oitis etsimättä pienen oven ja käy rutiinin omaisesti läpi muodon muutokset 'juo minut'-juoman ja 'syö minut'-leivoksen juotuaan ja syötyään. Lopulta oven avattuaan edessä ovat tutut hahmot yhteen kokoontuneena, eikä heihin täten tarvitse erikseen tutustua. Kirjailijan absurdeille mutta pohjimmiltaa loogisille ajatusleikeille ei anneta paljoa kunniaa.

Parhain 3D-tekniikakaan ei pelasta kehnoa juonen kulkua, mutta sen sijaan henkilöhahmot, kuten Irvikissa, Matt Lucasin Tweedle Dum & Dee, Helena Bonhamin ilkeä Herttakuningatar ja Anne Hathawayn hurmaava Valkoinen Kuningatar olivat karikatyyrimäisen loistavia, mutta Johnny Deppin Hullu Hatuntekijä oli pettymys, hahmo oli kuin Jack Sparrown tapainen hipsteri jota Deppin on tapana toistuvasti näytellä.

Les Misérables - Kirja / elokuva (1998)

Sain viimeinkin luettua talvilomalla, jo viime keväänä aloittamani lähes tuhatsivuisen Victor Hugon opuksen 'Kurjat'- 'Les Misérables'. 1800-luvun romaani ei ole mitään helpointa luettavaa, totutusta elokuvakäsikirjoitusta lähenevästä nykykirjallisuudesta ollaan kaukana.
Lisäksi katsoin Bille Augustin elokuvaversion vuodelta 1998, mukana mm. Uma Thurman ja Liam Neeson. En liiemmin pitänyt Neesonista Jean Valjeanina, mutta Uma Fantinen roolissa oli kuin oikea valinta. Elokuvan käsikirjoitus perustuu toki Victor Hugon tekstiin, mutta ranskalaisen romantiikan ajan kirjailijan proosa ei ole toteutunut täydellisesti.
Esimerkiksi kirjan inhorealistisesti kuvailtu kohta jossa Valjean kantaa verisesti haavoittunutta Mariusta Pariisin saastaisessa ja rapistuneessa viemärissä, kääntyy elokuvan kohtaukseksi jossa kantomatka taittuu melko vaivattomasti, Marius verestä puhtaana ja viemäriverkosto moitteetomassa kunnossa. Erityisesti tuo Pariisin löyhkäävä katakombimainen viemäriverkosto, miten se on kuvailtu lukialle historiaa ja kuriositeetteja myöten tuntuu yhdeltä Kurjien tärkeimmästä elementeistä. Muita tärkeitä elementtäjä kirjassa oli myös tuo Ranskan kansan alituinen köyhyys ja kurjuus, vallankumoukset ja hävitty Waterloon taistelu.

"onneksi" elokuva oli huonompi kuin kirja, joten kannatti lukea. Lukeminen kannattaa aina niin kuin sanotaan, vaikka usein elokuvasovituksia tehdäänkin.

I Love You Phillip Morris (USA 2009)

Tarina alkaa kuin klassinen Freudilainen trippi läpi päähenkilö Steven Jay Russellin (Jim Carrey) elämän, alkaen lapsuudesta jolloin perheen ainoa adoptiolapsi päättää olla sijaisperheensä kultapoika ja lopulta naapurustonsa sunnuntaikirkossa käyvä mallikansalainen ja kahden lapsen isä. Pyrkimys täydelliseen elämään peittoaa kuitenkin hänen salassa pitämät homoseksuaaliset halunsa, lopulta tähän kyllästyneenä Russel päättää aloittaa uuden vapaamman elämän, omaksuen siinä lomassa taipumuksen rikolliseen toimintaan huijauksillaan. Jäätyään ensimmäistä kertaa kiinni ja joutuen Texasilaiseen vankilaan, hän rakastuu Phillip Morrisiin (Ewan McGregor) ja on valmis pakenemaan hänen puolestaan, niin kuin hän myös tekeekin - ja vielä monta kertaa ensimmäisen jälkeen.

Keinot joilla hän on huijannut itsensä vapaaksi 14 kertaa, joihin lukeutuen mm. AIDSin feikkaaminen kertovat jotain omaa kieltään hänen riskejä karttamattomasta älyttömyydestä ja älykkyydestä. Steve Russelin lukuisat paot vankilasta tuntuvat ehkä uskottavimmilta Jim Carreyn tähdittämässä yliampuvasa komediassa, mutta huikea tarina pohjautuu USA:n historian uskomattomimpaan vankilapakojen sarjaan.
Kerrottakoon jopa että kaikki paot ajoittuivat perjantaille 13. päivä ja että lopulta Russell sai ennätyksellisen 144:n vuoden elinkautisen.

Ewan McGregorin esittämä Phillip Morrisin hahmo on tosi imelä ja ylinäytelty - onkohan hänenkin näyttelijän uransa taittumassa alaspäin?


Steven Jay Russelin haastattelu Guardianissa:
http://www.guardian.co.uk/film/2009/sep/06/steven-russell-elizabeth-day-jim-carrey