Just a Gigolo (1979)

Ohjaus: David Hemmings

Berliini ensimmäisen maailmansodan jälkeen (1920-luku). Jätti-inflaatio ja massatyöttömyys. Työtön preussilaisupseeri (David Bowie) löytää itselleen toimeentuloa 'julkisenpojan' töistä, mikä ei ole tavatonta siellä missä naiset tekevät lisätienestejä öisten kabareitten esiintyjinä. 'Gigoloita' johtavana paronittarena nähdään viimeisen roolinsa elokuvassa esittänyt Marlene Dietrich, hän laulaa jopa elokuvan tunnusmusiikin. Marlenelle elokuva oli tavallaan kuin 'paluu juurille', hän itse aikanaan 1920-luvun Berliinissä lämmitteli näyttelijän uraansa kabaretesiintyjänä. David Bowielle elokuva sattui aikana jolloin hän oli Berliinissä irrottautumassa huumeista ja työstämässä kolmea 'Berliini-trilogiana' tunnettuja levyjä, kuten 'Low'(1977), 'Heroes' (1977) ja 'Lodger' (1979).

Bowie näytteli todella elegantisti, mutta ehkä hiukan maneerinomaisesti.

Coco avant Chanel (Ranska 2009)

Aiemmin syksyllä ilmestynyt 'Coco Chanel & Igor Stravinski' jatkoi tavallaan tarinaa johon 'Coco avant Chanel' päättyy.

Ohjaus: Anne Fontaine

"Who's seen Coco in The Tracadero?"

Eletään 1900-luvun alkua, 'belle epoque'ta, aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Mutta naiset pukeutuvat edelleenkin edellisen vuosisadan mukaisissa kahlehtivissa vaatteissa. Vaatteissa joissa ei pystynyt melkein liikkumaan tai hengittämään. ..Ja 'miten noissa isoissa hatuissa pystyi edes ajattelemaan?' tuumi Gabrielle 'Coco' Chanel(Audrey Tautou). Tämä käytännöllisyyden etsiminen naisten asuihin tulee esille elokuvassa aina kun Chanel on kosketuksissa kankaan kanssa, vaikka elokuva antaakin Cocosta enemmän kuvaa ihmisenä, kuin muotisuunnittelijana. Vaatteiden sijaan elokuvan keskiössä on köyhän vaatturin ja cabaret-laulajan sinnittely miesten dominoimassa maailmassa. Tosin parempaa ja taloudellisesti varmempaa elämää tarjoaa asettuminen varakkaan miehen suojiin - vaikka ajoittain Cocon on vaikea sietää työtätekemätöntä vain hevosia ja jockeyta harrastavaa paroni Étienne Balsania (Benoit Poelvoorde). Kaikista aliarvioivista katseista huolimatta hän saa asiakkaakseen naisia paronin seurapiiristä. Samaan aikaan Balsanin kartanolla päiviään viettävälle Gabreille 'Coco' Chanelin ja brittiläisen kapteeni Arthur 'Boy' Capelin (Alessandro Nivola) välille kehkeytyy muotisuunnittelijan myöhempään elämään ja suunnittelemiin pukuihin vaikuttanut suhde.

Elokuvan draaman kulku etenee aaltoilevasti ja miellyttävästi. Ajankuva on hienosti luotu. Erityisesti repliikit ovat hyvin aikalaismaisia. Coco ja Boy olivat söpö pari. Epäilin Tautouta liian tyttömäiseksi Chanelin kaltaisen vahvan naisen rooliin, mutta jonkinlaisesta nuoresta naisesta hänkin varttui. Audreyn hahmo on hillitty ja enemmänkin etsimässä itsestään vahvuutta olla itsenäinen nainen, kuin alkuperäinen henkilö. Elokuvassa miehet ottavat hiukan liian suuren ylivallan. Ehkä se oli reaaliteetti myös Chanelille, 'siedettäköön naista alentavaa käytöstä, kunhan on katto pään yllä ja lämmin ateria ja vuode'. Tämä on jotain aivan muuta kuin millaisena menestyvää muotitaloa luotsaavan Chanelin on tottunut näkemään. Jotain todella omituista on miten ensimmäinen maailman sota ohitetaan täydellisesti - silloin kun miehet olivat rintamalla naiset halusivat pukeutua kuin he itse - ei niin kuin heidän miehensä halusivat, mikä kasvatti Chanelin menestystä, kohti voitokasta 1920-lukua.

Coco Chanel & Igot Travinski (Ranska 2009)

Hetkinen, parhaillaan on siis kaksi Coco Chanelista kertovaa leffaa. Audrey Tatoun tähdittämä 'Coco avant Chanel' ja 'Coco Chanel & Igor Travinski' jossa kahtena omanlaisena taiteilijana kohtaavat tanskalaisnäyttelijä Mads Mikkelsen (mm. 'Casino Royale') ja Anna Mouglalis.

Sanoisiko:

'Mustaleski on punonut seitinsä, joka on ansa uhrin lisäksi myös itselleen'

Vaativan ranskalaisyleisön edessä sinnittelevä Travinski saa tukea sävellystyölleen venäläis säveltäjästä vaikuttuneelta Coco Chanelilta, joka tarjoaa tälle ja tämän perheelle työtilaa huvilastaan. Taitelijat kohtaavat hyvinkin intiimisti, mutta heidän tiensä eivät kulje rinnakkain enää niistä hetkistä eteenpäin.

Dramatisointi oli kovin yllätyksetöntä.

Inglourious Basterds (2009 USA-Ranska)

Quentin Tarantino tuo valkokankaalle uusimman tuotoksensa sitten 'Kill Bill'ien ja 'Death Proof'in. Ohjaajan omintakeinen taito tehdä exploitaatioleffoja taiteellisella silmällä näkyy myös uusimmassa kokopitkässään 'Inglorious Basterds' - 'Kunniattomat paskiaiset'.

Tarantinon jo pitkään suunnitteleman elokuvan miljöönä on natsi-Saksan miehittämä Ranska ja Pariisi, jonne Brad Pittin esittämän Aldo Rainen johtama yhdysvaltalainen iskuryhmä 'basterds' lähtee lahtaamaan natsi-johtajia. Omaa henkilökohtaista kostoaan natseille janoava orpo elokuvateatterinpitäjä Mimieux (Malenie Laurent) löytää mahdollisuutensa Hitlerin Saksan ylintäjohtoa pursuavasta kutsuvieras ensi-iltanäytöksestä, jonne 'paskiaiset' kaksoisagentti Bridget von Hammersmackin (Diane Kruger) johdolla päätyvät.

Quentin on rakentanut elokuvan hahmot todella nerokkaasti ja humoristisesti.
Brad Pitt onnistuu hyvin näyttelemään koomisesti ja todella itsevarmasti leveällä Pohjois-Amerikkalaisella aksenttilla puhuvaa sotilasryhmän johtajaa. Diane Kruger on uskottava elegantin saksattaren roolissaan. Daniel Brühl nähdään kiiltokuvamaisena 'kolmannen valtakunnan kultapoikana', mikä oli jollain todella oudolla tavalla myös hiukan söpöäkin.

'Kultapoika' Daniel Brühl

Kaunis Diane Kruger

Tarantino on aina tunnusmerkin omaisesti sovittanut elokuvamusiikiksi yllättäviä valintoja kuten tässä David Bowien aikanaan 'Kissaihmisiin'/'Cat people' säveltämän tunnussävelmän 'Putting out the Fire'.

An Englishman In New York (2009, USA)

Keikaridandy Quentin Crisp oli 1980-luvun rakastettu ja vihattukin mediapersoona. Hänen menestyksensä alkuun laittoi muistelma, 'The Naked Civil Sevant' ja varsinkin Brittiläinen TV-elokuvaversio. Crispin homoseksuaalisuus ja räikeä persoona ajoi hänet homofobisesta Englannista Atlantin yli New Yorkiin.

TV-versiosta tähteyteen ponnistanut John Hurt palaa jälleen Crispin rooliin 34 vuotta vanhempana. Ehkä tuo aiempi kokemus nuoremman päähenkilön roolista ja kunnioitus kirjailijaa kohtaan ovat saanneet Hurtin vahvan ja aidon roolityön aikaan.

Pidettynä esiiintyjänä ja puhujana Crisp sai NYCssä paljon pyyntöjä lähetyksiin ja näytöksiin. Mitä enemmän hän esiintyi, sitä enemmän vapaammassa maailmassa elävät homoseksuaalit alkoivat pitää häntä enemmän heterokansan narrina, kuin omiensa sankarina. Mitä enemmän puhetta, pettää hänen harkintakykynsä sanottuaan, että 'AIDS on muotivillitys'. Tahattomasta peräänantamattomuudestaan hän ei niele kaunopuheisuudesta ja nerokkuudestakin joskus muistettuja sanojaan. Tosin hänen nyörtymätön ylpeytensä ei peitä hänen omantunnon tuskiaan. Hän hyvittää sanansa hiljaa, huomaamattomasti ja epäsuorasti vuosien varrella. Yksi asia häntä elokuvassa seuraa on yksinäisyys. Hän tuntuu vain vaeltavan pilvenpiirtäjien varjostamia katuja, poiketen rutiinin omaisesti lounaskuppilassa ja palaavan jälleen ahtaaseen yksiöönsä. Silloin tällöin hänen seuraansa pyrkii toisia syrjään ajautuneita, jotka katkaisevat yksinäisen jakson hetkekseen, kunnes hän taas tekee matkaa ilman määränpäätä.

-------------------Quentin Crisp 1908-1999------------

De-Lovely

2004 USA

Ohjaus: Irwing Winkler

P-osissa: Kevin Kline, Ashley Judd

Musikaalielämänkertaelokuva Cole Porterin matkasta Broadwaylle ja edelleen Hollywooodin ja rakkaudesta hänen elämänsä naiseen, Linda Lee Thomasiin. Tosin heidän imelän suhteen laadun kyseenalaistaa Colen viehtymys naisten lisäksi myös miehiin (vai ainoastaan vain miehiin?).

Asley Juddin näyttelemän Lindan pakonomainen ja teennäinen hymy hyytyy viimeistään silloin kuin Cole alkaa viihtyä liikaa herrasseurassa. Hän ajattelee musikaalisäveltäjää enemmän tämän uraa.

Elokuvassa esiintymisensä tekevät mm. Robbie Williams, Cheryl Crow, Natalie Cole ja Alanis Morisette

Musikaalit näyttävät syntyvän kuin ilman harjoituksia. Aivan liian pitkä, ei musikaalienkaan eduksi ole kestää kahta tuntia.

Freaks (1932)

Frieda & Hans ! Aww.. <3

Sirkus ei aina ole yhtä suurta perhettä, ainakaan Tod Browningin elokuvassa 'Freaks'.

Suddenly, Last Summer (1959)

Elizabeth Taylor näyttelee järkensä menettänyttä Catherinea Tenesee Williamsin näytelmään perustuvassa elokuvassa 'Suddenly, Last Summer' - 'Äkkiä, Viime Kesänä'.

Runoilijapoikansa puhtoista mainetta vaaliva äiti Violet (Katherine Hepburn) aikoo tehdä tämän ystävättärelle lobotomian, ikään kuin pyyhkiäkseen hänen muististaan sen 'mitä tapahtui viime kesänä' välimeren rannalla. Tosin tämä hairahtanut rouva taitaa olla enemmän sen tarpeessa.

Elokuvassa elätellään vanhanaikaista hulluusmyyttiä hysteriasta. Juoni on sekava, eikä elokuvan vanhanaikainen dramatisointi tue Catherinen sepustusta Sebastianin kohtalosta. Tosin pitkät repliikit todistavat tyypillistä Williamsin kirjoittamaa näytelmää.

Vaikka käsikirjoitus lähenee jo B-elokuvatasoa, on hiukan huvittavaa mutta ihailtavaa nähdä miten nousevaa uraa tekevä Taylor ja hiipuva näyttelijätähti Hepburn eläytyvät täysin kunnianhimoisesti rooleihinsa.

Jokin minua pisti elokuvassa erityisesti silmään. Catherine kertoo olleensa 'Sebastianin parittaja'. Violet onkin poikansa homoutta peittelevä äiti, joten hän haluaa 'eliminoida' tämän 'todistajan', Catherinen. Vaikka näin onkin, 50-luvun elokuvassa tätä peitellään hyvin pehmeästi. Tenesee Williams ilmaisi jopa kuuluisimissa näytelmissä ja filmatisoinneissaan, kuten 'Lemmen Vaunu' ja 'Kissa Kuumalla Katolla' vaikeaa suhdettaan seksuaalisuuteensa.

Little Miss Sunshine

'Little Miss Sunshine' (USA 2006) on Valerie Farisin ja Jonathan Daytonin mustakomedia häviämisestä. Elämä on kilpailua ja siihen saa vielä niin naivi pikku-tyttö, Olive (Abigail Breslin) oppia, matkalla lasten kauneuskilpailuihin. Oliven isä Richard (Greg Kinnear) on epätoivoinen motivaatiokouluttaja, joka uskoo ettei ihmisen tule sietää tai tyytyä häviämään. Hän ajautuu vastakkain tyttärensä matkaa kauneuskilpailuihin valmistelevan äidin Sherylin (Toni Colette) kanssa, joka ei halua että tämä soveltaa filosofiaansa Oliveen.

Isoveli Dwayne (Paul Dano) pitää mykkäkoulua ja lukee Nietzscheä, joka kirjoitti voimakkaimmista yksilöistä, joiden tulisi laittaa heikoimpansa matalaksi. Kaikki omallatavallaan uskovat voittamisen tavoitteluun ja häviön karttamiseen, paitsi kaiken jo kerran menettänyt eno (Steve Carell). Kaikki ja vielä räävi isoisä (Allan Arkin) mukaan, niin ollaan valmiit roadtripille yhden pikkutyttöjen kauneuskilvan vuoksi, jonka voittamiseen Olivella ei ole ennalta-arvattavasti edes mahdollisuuksia.

Watchmen

Vuonna 2006 ohjaaja Zack Snyder käänsi onnistuneesti Frank Millerin sarjakuvan '300' valkokankaalle. Snyderin sarjakuvaekspressiivinen tyyli lyö aiemmat trikoosankareista kertovat filmatisoinnit taas kerran uusimmassa ohjauksessaan, 'Watchmen'.

Sarjakuvanero Allan Mooren käsikirjoittaman sarjakuvan filmatisoinnissa eletään vaihtoehtoista menneisyyttä kylmänsodan hengessä 'ydinsodan kellon tikittäessä kohti keskiyötä' vuonna 1985. Yhdysvaltoja johtaa jo kuinka monetta kautta presidentti Richard Nixon, joka todellisuudessa jätti tehtävänsä kesken toisen kautensa 1974. Tulee vaan miettineeksi miltä yhdysvaltalaisesta yleisöstä tuntuu katsoa yhtä historiansa vihatuimmista presidenteistä tekemässä järeitä ja vielä tyhmempiä päätöksiä aivan toisenlaisessa historian luvussa.

Tässä menneisyydessä supersankareilla on myös oma merkityksensä historiassa, kuin siinä hetkessä. Sarjakuvan trikoissa viihtyvät sankarit ovat kuin Hollywoodtähtien veroisia henkilöitä, jotka yrittävät statuksestaan huolimatta elää omaa yksityiselämäänsä. Tuohon ydinsodan pelon aikaan tullessaan heitä ei voisi maailman pelastaminen kiinnostaa yhtä paljoa kuin alkuaikoina.

He haluisivat vain asettua aloilleen ja löytää itselleen elämänkumpanin.

Watchmen-ryhmän jäsenet elävät omillaan, eivätkä lähes kaikki ole nähneet toisiaan noin 15 vuoteen. Kunnes naamion taakse piiloutuva etsivä 'Rorschach' lähtee selvittämän ryhmään kuuluneen 'Comedianin' murhaa, joka saatta vähitellen kaikki jäljellä olevat Watchmanit jälleen yhteen.

Watchmen rikkoo perinteistä supersankaritarinankerrontaa, niin ettei aina muista katsovansa yleensä niin toimintaa pursuavaa Spidermanin ja Batmanin kaltaista filmatisointia. Toimintaa ja tehosteita enemmän elokuvassa on sen sijaan draamaa ja hahmot lähenevät lähes antisankarin asemaa. Snyderin elokuvaan luoma sarjakuvakontrasti ja lavasteet näyttävät upeilta. Jos Doug Limanin 'Bourne'-elokuvien sarja vaikutti uusimpien Bondien realistiseen tyyliin, niin Zack Snyder voi tuoda tämän elokuvan myötä mahdollisesti jotain uutta tyyliä seuraaviin sarjakuvafilmatisointeihin.

Watchmeniä sarjakuvana en ole vielä lukenutkaan, mutta uuden suomenkielisen painoksen voisi heti ilmestyttyä ostaa.

Warhol & company

Vaikka kuinka mielenkiintoinen persoona poptaiteilija Andy Warhol onkin, ei hänestä ole tehty tähän menessä yhtään yksinomaan hänestä kertovaa elokuvaa. Sen sijaan hänen räikeistä ihmissuhteistaan 'Factoryn' seinien välissä ollaan tehty kaksikin filmatisointia.

I Shot Andy Warhol (1996)Vuoden 1996 indie-filmatisoinnissa Lili Taylorin näyttelemällä äärifeministi Valerie Solanalla hiukan kilahtaa, sen jälkeen kun Andy on moneen kertaan dissannut hänen tuotettavaksi tarjoaman näytelmänsä - josta ei hyvää seuraa. Valerie saapui Warholin studiolle ja ampui Andyä ja tämän avustajaa Mario Amayaa. Molemmat selvisivät välikohtauksesta, mutta luodin aiheuttamia haavoja lopunelmäänsä kantava Warhol ei toipunut koskaan tapahtuneesta täydellisesti.

Solanasin hahmon lisäksi elokuvan keskiössä liikkuu Warholin 'supertähti' transvestiitti 'Candy Darling', jonka kanssa Valerie ystävystyy ja jonka kautta hän pääsee tapaamaan itse Andyä.

Candy ja Valerie ovat erikoinen ja hauskakin parivaljakko - Darling on vakavastikin sukupuolenvaihdosta harkitseva transu, kun taas Solanas on löysissä rääsyissä viihtyvä 'butch', jonka Candy jopa meikkaa kustantajan tapaamista varten.

Tilanne jossa Valerie yrittää saada kevytmielisen Warholin vakuuttumaan inhorealistisen näytelmänsä mahdollisuuksista, ratkeaa siihen kun Andy innostuu sen sijaan ylistämään seurueeseen liityneen Candyn kauneutta. Andyn hömpän ympärillä pyörivään taidekäsitykseen Valerien radikaalien ja karskien sanoitusten on vaikea kuvitella edes yhtään yhteensointuvan. Valerien ahdinkoon Andyllä ei oikeasti ollut osaa eikä arpaa, mutta Solanasin mielestä tämän oli saatava kärsiä.

Tämän elokuvan Andyä näyttelevä Jared Harris ei onnistu edes elkeiltään näyttämään esikuvaltaan. Valerien roolin vetänyt Lili Taylor sortuu taas yliviljelemään hahmonsa maneereja, kuten polttamaan liikaa tupakkaa.

Factory Girl (2006)Uusin dramatisoitu kuvaus 'Factoryn' värikkäästä elämästä seuraa Andyn ja Edien välistä taiteilija-muusasuhdetta. Rikkaan perheen perijättärenä Edie Sedgwick (Sienna Miller) on mitä luontevin malli, rikkaita naisia ihailevalle poptaiteilija Andy Warholille (Guy Pearce). Andyn ja Edien ystävyyttä horjuttaa Sedgwickin suhde folkpoptähti Bob Dylaniin (Hayden Christensen), joka ei voi sietää poptaiteilijan rahaa ihannoivaa taidetta. 'Billy' haluaisi herättää 'rikkaan tyttörukan' materiasta, kun taas Andy ihailee hänen varakkuudella saamaa vapautta ja huoletonta glamourintäyteistä elämäntyyliä. Siksi hän ei myöskään näe sitä mikä taakka rikkaudet ovat Sedgwickille.

Edie menettää suhteensa myötä Andyn luottamuksen, jota hänen on vaikea saada enää täydellisesti takaisin. Lopulta Dylan ja Edie eroavat ja perijättären huumeiden käyttö ryöstäytyy täysin käsistä. Vietettyään intensiivisen jakson elämässään 60-luvun New Yorkissa, vuonna 1968 Sedgwick palasi takaisin synnyinsijoilleen Santa Barbaraan, Kaliforniaan - jossa hän vietti viimeiset vuotensa ennen kuolemaa barbituraattien yliannostukseen 16. marraskuuta 1971.

Guy Pearcen esittämä Warhol tukee osittain taiteilijan usein antamaa kylmää ja välinpitämätöntä vaikutelmaa itsestään, mutta ei tyrmää myöskään hänen sisällään tuntemaa huonoa omatuntoa hänen luottamuksensa pettäneen ystävänsä kohtalosta. Omasta mielestäni Pearcen versio onnistuu muistuttamaan parhaiten tähän mennessä itse taiteilijaa, mutta tässäkin elokuvan hahmoilla on koko keston aikana vaara kangistua maneerien liialliseen toistamiseen. Jos edellisessä elokuvassa Valerie sortui pössyttelemään liiakseen röökiä, niin tässä leffassa samaan sortuu Edien hahmo. Mutta ehkä sekin on vaan ajankuvaa ajalta jolloin tupakoitiin niin paljon kuin missä ja milloinkin haluttiin.

Julkihomon Harvey Milkin tiestä San Franciscon kaupunginvaltuutetuksi 1970-luvun lopulla elokuvaksi vastikään ohjannut Gus Van Sant oli aikeissa ohjata Warholin elämästä elokuvaa, johon River Phoenix olisi tullut pääosaan jos hän ei olisi kuollut vuonna 1993.
Mikä on? Ehkä henkilön räikeät ja erillaiset ihmissuhteet ja elämänjaksot tekevät teemaltaan ehjän elokuvan tekemisen mahdottomaksi?

Uusi blogi avattu

Tein selvän jaon aihepiireille joita käsittelin 'pääblogissani'. Tämä blogi toimii elokuvakirjoittelun kotina. Tulen tänne todennäköisesti kirjoittelemaan ainakin elokuva-arvosteluja, jos en muutakin elokuviin liittyvää myös.